Be careful what you wish for...

Vitsistähän se lähti, kuten niin moni hyvä asia elämässä. Olimme armaan avomieheni kanssa elokuussa 2014 Ahvenanmaalla ystävämme ihanalla sukumökillä. Karunkaunista kalliorantaa, käkkärämäntyjä, meren tuoksua ja roseeviiniä auringon lämmittämillä rantakallioilla. Voissa paistettua haukea, saunomista ja seuraan sopivan typerää huumoria. Loistokeikka siis.

Yksi Ahvenanmaan ihastuttavista elokuisista illoista

Ja se läppä oli tietysti: "Oishan tällainen ihana!" Moni meikäläisen tunteva tietää, että silloin kun jostakin innostun, näen ympärilläni vain ratkaisuja ja tulevia ratkaisuja (joita siis järkevä ihminen voisi ongelmiksikin kutsua), ja aika nopeasti päässäni alkoi kehkeytyä suunnitelmia hurmaavasta hirsimökistä tuulisella merenrantakalliolla. Joo, ehdottomasti trendikkään musta valkoisilla ikkunanpuitteilla. Tyylissä jotain uutta ja jotain vanhaa. Rauhallinen väripaletti ja vähän rosoa, mutta ennen kaikkea kodikkaasti. Isot terassit, missä voisi kestitä ystäviä...

Tästä kuvasta haaveilu lähti...

...ja tällaisesta mökistä haaveiltiin. (Lähde: Pinterest)

Kun sairastuin mökkihullutukseen, se oli osalle totaalinen yllätys. Eräskin läheisimmistä ystävistäni kysyi ykskantaan: "Ootsä hullu?" (kyllä, hyvin todennäköisesti) ja toinen: ”Kuinka monen ensimmäinen laina on mökkilaina?” (no en kyllä tunne yhtäkään) ja joku sukulainen ihmetteli, että ”en tiennytkään, että sinua kiinnostaa mökkielämä” (jaa, en ole ihan varma, tiesinkö itsekään). Totuus oli, että niin innoissani kuin olinkin viimeiset kymmenen vuotta reissanut ympäriinsa, alkoi ajatus paikasta, jonne voisi viikonlopuiksi vetäytyä lataamaan akkuja (tai juomaan kavereiden kanssa kuoharia) tuntua ihanalta. Ja aina, jos on sellainen fiilis, että "Tässähän ei ole pätkääkään järkeä, mutta tuntuu juuri oikealta", siihen suuntaan kannattaa mennä.

Jos itse aloinkin haaveilla mökistä, en ollut suinkaan yksin. Äitini on haaveillut rantamökistä pienen ikänsä, eikä häntä tarvinnut kauaa houkutella mökkiin vähemmistöosakkaaksi. Isäni sen sijaan – niin maatalon poika kuin alunperin onkin – on vannoutunut kaupunkieläjä, mutta ei mennyt kauaa, kun hänkään ei sanonut ei.

Useiden käänteiden (isäni pystyyn lahonneen vanhan kotitalon vaiherikkaan myynnin, pitkällisen haaveilun, sopivan mökin ja lopulta tontin etsinnän and you name it) jälkeen vastaan tuli ihana saaritontti, jossa oli juurikin se upea kallioinen merenranta. Alkoi vaikuttaa siltä, että valmista mökkiä, jossa sekä rakennus että paikka vastaisivat toiveitamme, ei budjetillamme löydy. Koska oli selvää, että haluamme merenrantapaikan, vaikutti saaritontti parhaalta vaihtoehdolta, vaikka aika maakrapuja olemmekin. Ja sitten se ihana tontti meni kalkkiviivoilla sivu suun.

Kuva täältä

Epätoivoissani laitoin ostoilmoituksen tori.fi:hin, ja ehdin sen jo unohtaa (minä aikana sain tarpeekseni pikkuikkunaisista kasarimökeistä kauniilla paikoilla tai ihan kivoista mökeistä keskellä jotain rämettä), kun sain puhelun tontista ja saunamökistä lossin päässä Turun saaristossa. Google Mapsin avulla sitten yritimme arpoa, olisiko tämä tontti sopivan kallioinen, ja ilman valtavia toivonkipinöitä ajelimme paikalle.

Maaliskuun lopun päivä edusti ankeinta kevättalvea, ja saatoimmekin olla varmoja siitä, että ainakaan ihastuttava sää ei pääse vääristämään vaikutelmaa. Kyllä, siellä oli se kaihottu merenrantakallio, ja kaupanpäällisenä hyväkuntoinen ja viehättävä pikku saunamökki. Hintaa oli liikaa, mutta liikuttiin jonkinlaisen realismin rajoissa (harvinainen asia saariston tonttikaupoissa, toim. huom.). Ensimmäistä kertaa sitten sen saaritonttisivuosuman oli sellainen olo, että tänne sitä oikeasti haluaisi. Ja näin isosta ja upeasta tontista, johon vieläpä pääsee autolla perille, emme olleet osanneet haaveillakaan.

Mitäs sitä sanotaankaan?